Pääkuva: Pirkko Toivonen Lahtelassa, jonka rannassa oli 1970-luvun alkuvuosina tynnyrisauna.
Voisitteko kuvitella, että ensimmäisenä Kotaniemi-kesänäni poimin litran metsämansikoita siitä paikasta, josta nyt jyristetään autolla Selkälän parkkipaikalle? Aluksi tämä yhteinen niemennokkamme oli vähän villimpi, mutta edelleen kaikkina vuodenaikoina ja kaikissa säissä on voinut kuitata mökkikäyntinsä rikastuneena, virkistyneenä ja levänneenä.
Oikea ”mansikkapaikka”. Lehdokkikin siinä polun varressa yhä tuoksuu, jos sattuu varaamaan juuri sen oikean kesäviikon.
Ensimmäisinä vuosina Keski-Suomessa mielessäni pyörivät usein meri ja meri, ja välillä oli päästävä näkemään Pohjanlahti. Mutta piankos avara järven selkä ja jyrkät kalliot alkoivat tuntua kotoisilta. Ja kun syyspimeässä kurkotti katsomaan tähtikirkasta yötä tai tyynessä kesäillassa istui veneessä kuuntelemassa kaislikon vaimeaa suhahtelua, niin olihan se ihan onnea.
Kotaniemen-historiani ensimmäisen mökkiretken tein Saarikankaan Raijan ja Nummelan Päivin kanssa. Ensin eksyttiin tieltä, mutta kyllä siitä sitten ikimuistettava saunareissu tuli. Kiva kevätkeli silloin oli. Niin, mihinkähän sekin valokuva on joutunut?
Jokunen muu kuva löytyy. Ne ovat muistona umpihangessa pakkaskelillä tehdystä hiihtoretkestä puolison, innokkaan mökkikaverin kanssa. Olemattomalla hiihtokunnolla ja aika avuttomilla hiihtimillä urakoimme Vaherista Lahtelaan, tynnyrisaunan lämmitimme ja jotenkin onnistuimme sivakoimaan takaisin autolle.
Helppoahan nykyään kaikki on. Mutta onko seikkailua?
Entisillä retkillä, uskoisiko tuota ollenkaan, oltiin luonnon armoilla. Ei kännyköitä, eikä tabletteja. Kukaan ei olisi hätähuutoa kuullut sumuiselta järven jäältä.
No, jokin kontakti oli olemassa, mutta vain ja ainoastaan Timo Kilven luoma puhelinyhteys mökiltä toiselle. Myrskyöinä tämä paikallispuhelin piti aavemaista pirinää. Kukaan ei vastannut, kun kyseltiin: ”Kiipulan Riittako se siellä soittelee?”
Ainoa oikea, mutta vain yksisuuntainen, yhteys ulkomaailmaan oli radiorämä, jos se sattui toimimaan. Onneksi mökkikaveri kerrankin osasi korjata radion, kuuli uutiset ja ymmärsi, miksi en palannutkaan iltavuorosta sovitusti puolen yön jälkeen. Linnut jo konsertoivat, kun töistä palasin. Kaveri veteli hirsiä, mutta sauna oli lämmin. Harmitti vieläkin, kun siili jäi auton alle Korpilahdella.
Mikä se onkaan se metsänpeitto? Kerran piti lähteä Lahtelasta ilman taskulamppua iltayön selkään. Pihalla vielä luuli näkevänsä, mutta meno oli kivikkoisessa metsässä kuin sokea olisi rampaa taluttanut. Polku oli välillä totaalisesti hukassa.
Kotaniemessä on koettu tyynet ja myrskyt. Varjelusta kovin kiiteltiin, kun rankan myrsky-yön, ja kuitenkin makeiden unien jälkeen, herättiin aamuun. Kolme valtavan korkeata koivua oli kaatunut Kärkelän pihassa. Ei kuitenkaan mökin päälle.
Eläimellisistä elämyksistä erityisin sattui rantajäiden kevätritinässä iltapimeässä. Valoa tuikki iloisesti tynnyrisaunan pesästä. Lähdin kesken löylyjen hakemaan vettä ja todella yllätyin. Kohotin päätäni ja nostin ämpärin… Halausetäisyydellä hönkäili korvaani iso hirvi.
Miten niin iso osaakin lähestyä niin hiljaa.
Pieniäkin eläinyllätyksiä sattui. Hyvät neuvot olivat tarpeen, kun piti irtisanoa monilukuinen päästäisperhe Selkälän ruokakaapistosta. Yhden kerran mustikkamaalla yritin istahtaa ampiaispesään. Kyyt kotoilivat maastossa, ja joskus joku komea yksilö löytyi saunan lauteiden alta. Monenlaiseen rinnakkaiseloon totuttiin. Siinä meni raja, ettei halunnut hiirulaista samaan makuupussiin.
Sinä huhtikuisena iltapäivänä kuuntelin uutisia ja vispasin lettutaikinaa, kun juuri oli saatu selville parin päivän takaiset becquerelit. Jämsäänkin oli Tshernobylin saastetta satanut. Useina päivinä olimme järven pintavesillä peseytyneet ja löylyjä ottaneet. Eikä siinä vielä kaikki. Huomasin lettutaikinan oudosti sakeutuneen. Edellisen kesän jauhot olivat iloisesti elossa.
Kotaniemen keväisiin iloihin ja ponnisteluihin ovat kuuluneet talkoot. Enemmän ja vähemmän väkirikkaat. Menestyksekkäät kuitenkin aina makkaranpaistoineen ja lettukesteineen. Entisinä aikoina Heikki Marttila oli aina yksi uskollisista kyytimiehistä ja töiden kantavia voimia. Talvisista talkoista muistan ainakin tynnyrisaunan raahaussavotan ja mainiot lakkotalkoot hernekeittoineen.
Ja varsin varhaisista, varmaan vielä rakennusvaiheessa olleen Lahtelan kevättalkoista näen sieluni silmin kuvan, jossa kaksi herrasmiestä, Raimo Tuunainen ja Eero Leppäkoski, grillaavat pihviä Lahtelan rantanuotiolla.
Kotaniemen kesiä ovat kivasti rikastuttaneet oman maan marjat ja sienet, ja tietenkin kalansaaliit. Voinkin muuten paljastaa, että lähin kantarellipaikka on Selkälän saunan takana. Tai oli ainakin ennen.
Pirkko Toivonen
KSJ:n jäsen, joka alkoi käydä Kotaniemessä jo sen rakennusvaiheessa. Työskenteli Keskisuomalaisessa toimitussihteerinä 1970-luvun alusta eläköitymiseensä saakka 90-luvun loppupuolelle.