Pääkuva: Selkälässä jonakin vuonna, kuopus Vilja ja Satu, taustalla iskä-Jari, kuvan otti esikoinen Mari.
Kotaniemestä tuli meidän perheen kesämökkipaikka sen jälkeen, kun ostin tuhannella eurolla ensimmäisen automme, Lada Samaran, vuonna 1999. Esikoinen Mari oli silloin 2-vuotias, ja ensimmäinen mökkimme oli Selkälä. Melko kädettömiä oltiin; onneksi Kinnusen Eki tuli Lahtelasta auttamaan kaasujääkaapin käynnistämisessä.
Perheellämme ei ole muita kesämökkejä, joten kaikki tekeminen yhteiseksi hyväksi on ollut kivaa eikä mikään pakko tai taakka. Ennen kaikkea olemme nauttineet Kotaniemen erämaatunnelmasta sekä saunoneet ja uineet joka mökkirannan kivikoita tutkiskellen.
Eräs Lahtela-viikko huipentui unohtumattomaan loppukiihdytykseen. Viimeisen kokonaisen päivän aamuna mies lähti vesurin kanssa rantaan jotakin seivästä hankkimaan, ja minä jäin tiskaamaan. Sanoin, että elä lyö kinttuusi sillä vesurilla. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun kuului karmea huuto, ja minulla kaikki tuleva leskeys ja orpous vilisi silmissä samalla kun syöksyin ulos.
No ei lyönyt kinttuunsa. Astui crocsit jalassaan naulaan siinä grillin vaiheilla.
Kun jalka oli putsattu ja teipattu, me aikuiset päätettiin olla taas aikuisia ja pelastaa viimeisen päivän tunnelma. Lähdettiin sitten koko perheellä Vaherin satamaan ongelle – matojen takia oli joka tapauksessa ajettava pellonlaitaan saakka.
Muut olivat jo laiturilla siimat vedessä, aurinko kilotti laineilla ja mies sihautti puolen litran oluttölkin nautinnollisin elein. Minä lähdin vielä hakemaan peräkontista virveliä. Uistin oli tarttunut fleecehuopaan, ja seuraavaksi se oli myös syvällä peukalossani.
Parhaiten jäi mieleen ilme miehen kasvoilla, kun hän tajusi, että tämä huurteinen jää nyt juomatta.
Ajettiin Jämsään päivystykseen; minä fleecehuopa, uistin ja peukalo sylissäni ja tyttäret hiljaisina takapenkillä. Päivystyksessä päästiin heti sisään, ei siksi, että olin kuolemantuskissani, vaan kun ei ollut yhtään muuta potilasta.
Lääkäri puudutti, käänsi koukun ensin läpi peukalosta, naksautti kärjen poikki ja käänsi koukun ulos. Juuri niin kuin Härkälän Matti olisi tehnyt, jos olisi ollut Kotaniemessä – tosin ilman puudutusta. Lääkärinuorukaiselle se oli eka kerta ja hän oli siitä jopa iloinen. Pisti vielä meille molemmille jäykkäkouristusrokotuksenkin kaupanpäällisiksi.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Kun viimein pääsimme takaisin Lahtelaan, laitettiin sauna lämpiämään ja päätettiin tyttärienkin takia yrittää vielä pelastaa ilta. Mies lähti edeltä löylyyn ja kyykistyi munasillaan lisäämään puuta pesään. Ihmetteli, miksi kiuas sihisee, vaikkei vettä vielä heitetty. Ei ollut kiuas, vaan kyy kiukaan vieressä sihisemässä, alle metrin päässä kasseista.
Ei se puremaan ehtinyt, mutta huutoahan siitä taas seurasi ja juoksentelua pikkusen paniikissa. Heitettiin kiukaan viereen lattian rakoon ämpärillinen vettä, vaikka kyytä ei enää näkynyt.
Sitten kun silmät pyöreinä istuttiin löylyssä ja aurinko kilotti suloisesti ikkunasta, alkoi onnen tunne hiipiä: huomenna kotiin!
Satu Kakkori