Pääkuva: Paula Siltari Lahtelan kuistilla.
Alussa oli fanfaari, joka kajahti Kotaniemen mäen päältä: sen ”Gunu” (Gunnar Nurminen, nimimerkki Gee) soitti trumpetilla! Tai ehkä jollain toisella puhallinsoittimella.
Olin siis Sisä-Suomen Lehden porukoissa ekaa kertaa Kotaniemen tiluksilla 1970-luvun lopulla. Äänekoskelta oli Jämsän perukoille pitkä matka, mutta muutaman kerran siellä käytiin jo silloin. Timo Kilpi oli primus motorina niillä reissuilla – siis sama mies, joka oli rakentanut puhelinlinjan uuden ja vanhan mökin välille. Silloin piti kulkea joltinenkin matka kinttupolkuja pitkin. Uudella mökillä saunottiin vielä tynnyrisaunassa.
Miten mökkien varaus Äänekoskelta käsin toimi? En yhtään muista; toimituksen pojat hoitivat sen. Silloin mökin varaus ei edes maksanut mitään. Jyväskylään ja Vastimeen siirtyminen oli sikäli helpotus, kun Keskisuomalaisen toimitukseen oli lyhyt matka hakemaan avainta ja tekemään varauskirjaan merkintä. Nykyiseen nettivaraukseen verrattuna sekin oli kyllä aika konstikasta. Varsinkin kun toimitukseen ei enää kävelty sisään noin vain. Nykyisen tietosuojalain mukainen nimetön mökkivaraus taas vähensi yhteisöllisyyttä entisestään, kun ei tiedä, kuka toisilla mökeillä majailee.
Aluksi suosimme vanhaa mökkiä, nykyistä Lahtelaa, johon mahtui isompikin porukka. Ja porukkaa oli sukulaisia, ystäviä, naapureita ja työtovereita. Vietimme jopa talvilomia Lahtelassa (kun sinne oli saatu sähkölinja, ja sähkö oli vielä halpaa). Pojat kävivät Himoksella laskettelemassa ja me äidit hiihtämässä.
Vähitellen siirryimme Selkälään, ja kun uusin mökki rakennettiin, suosikiksi nousi Kärkelä. Nykyisin käymme Kärkelässä monta kertaa kevään, kesän ja syksyn mittaan Juhan kanssa. (Miesystäväni läpäisi ns. Kotaniemi-testin noin kymmenen vuotta sitten. Talvella Kotaniemeen, ja suoraan puusouviin.)
Selkälän avotakka jäi historiaan, kun saatiin tupaan kunnollinen varaava uuni (ja myöhemmin saunatupaan kamiina). Nykyisin aurinkosähkö riittää jopa kahvinkeittimeen ja sähkövatkaimeen. Kiipulan Riitta muisteli jo maakuoppia, joissa ammoin säilytettiin ruokia. Joku vuosi sitten mäyrä tai joku oli kaivellut Selkälässä, ja sieltä paljastui purkkia ja tölkkiä ja ties mitä moskaa, siis laiton kaatopaikka! Peittelin ne vähin äänin takaisin kuoppaansa.
Matkapuhelin oli ensin ”laituripuhelin”, koska se toimi vain laiturilla, tai vaihtoehtoisesti piti kavuta mäen päälle. Lähettyville rakennettu uusi masto vapautti puhumaan milloin ja missä vain. Ja tekstiviestit: muistan, kun Särkijärven Mika sai juhannusjuhlilla ensimmäisen tekstiviestin puhelimeensa. Se oli jotain aivan uutta ja ihmeellistä.
Muun muassa Kiipulan Janne mainittiin usein puuhamiehenä, kun aikoinaan tehtiin päätös ostaa Kotaniemi yhdistykselle. Se oli hyvä päätös! Olen nimittäin jo lapsena tottunut käymään yhteisöllisellä mökillä Kuopion Sanomalehtimiesyhdistyksen (nykyinen Savo-Kainuun Journalistiyhdistys) mailla. Temmelsimme siellä veljieni kanssa joka kesä. Sille mökille tosin pääsee vaivattomasti kaupunkibussilla parissakymmenessä minuutissa.
Edesmennyt Timo Kilpi sai aikoinaan arvonimen Kotaniemen kotitonttu, ja niin ikään edesmennyt Janne Kiipula jatkoi tittelin kantajana. Minä voisin tarjoutua seuraavaksi Kotaniemen kotitontuksi, sillä olen paitsi ahkera kävijä, niin jaksan myös vielä touhuta jotakin yhteiseksi hyväksi.
Nyt olen käynyt Kotaniemessä noin 45 vuoden ajan. Niihin vuosiin mahtuu todella paljon muistoja. Lukemattomia talkoita. Remonttien suunnittelukokouksia. Saunailtoja erilaisilla kokoonpanoilla. Olen kerännyt talteen metsämansikat, mustikat ja puolukat, samoin kantarellit ja tatit.
Yhteisöllisyys on katoava luonnonvara. Sitä todella kaipaan. Onneksi ja toivottavasti saan maistaa sitä vielä joskus Kotaniemen talkoissa.
Paula Siltari
P. S. Jos totta puhutaan, en ole varma, kuulinko sen fanfaarin itse, vai oliko se niin eloisasti kerrottu, että omin sen toisten jutuista.