Pääkuva: Selkälän päärakennus ja saunamökki kesällä 2026. KUVAT: PAULA NIKULAN KOTIALBUMI
Miten voi mökkitie pyyhkiytyä näin perusteellisesti mielestä? Juu, aluksi asfalttia ja sitten mutkia, mäkiä ja soraa. Sen muistin.
Muistin myös miettineeni ennen ja nyt, että tässä kun itse rallattelen viittäkymppiä, sorateiden kuninkaat vetävät rallissa samoja raiteita sataaviittäkymppiä.
Ja miten kaikesta voi olla 30 vuotta. Siitäkin, kun vaihdoin Keskisuomalaisen Kauppalehteen ja muutin Helsinkiin.
Jyväskylään tulin lähes suoraan toimittajatutkinnon penkiltä Tampereen yliopistosta. Ne olivat niitä aikoja, kun puolet meistä revittiin töihin kesken opintojen. Yhtenä päivänä Erkki Laatikainen vaan soitti ja kertoi, että taloustoimituksessa olisi paikka auki. Tulisinko? Siihen oli helppo vastata joo.
Keskisuomalainen oli tuttu talo; olin aiemmin ollut siellä kesätoimittajana, ja pestin päätteeksi jäin vuodeksi Muuramen ja Säynätsalon Paikallisuutisiin ja Jyväskylän Ympäristölehteen ikonisten päätoimittajien Jouko Heikkisen ja Mauno Ihannin työpariksi. Ahersin Muuramessa kolme päivää viikossa ja Maunon matkassa kaksi.
Liityin saman tien myös Keski-Suomen Journalisteihin, ja Kotaniemi tuli tutuksi. Rakastuin mökkeihin ja Päijänteen-näkymiin ensi näkemältä. Täällä vietin monet hauskat hetket ystävien ja kollegoiden kanssa ja myös kolme päivää kestäneet kolmekymppiset.
Kauaa ei tarvinnut miettiä, mihin veisin brittiystäväni, kun he tulivat ensimmäisen kerran Suomeen. Etenkin kun tuo kesä 1988 oli hullun kuuma.
Istuimme päivät järvessä tai saunassa, loikoilimme auringossa, soudimme Vaherin kyläkaupalle ja ihmettelimme kesäöitä iltanuotiolla.
Ystävät sekosivat kokemastaan ja Suomesta. Olemme sen jälkeen hiihtäneet Lapin laskettelukeskuksissa, pyöräilleet Ahvenanmaalla, tanssineet Kaustisen festivaaleilla, veneilleet Saaristomerellä sekä vastavuoroisesti etsineet Loch Nessin hirviötä ja vertailleet Skotlannin tunnetuimpia kummituslinnoja ja viskitislaamoita.
Jossain vaiheessa jutut aina palaavat Kotaniemeen. Mikään Suomessa ei tehnyt heihin yhtä suurta vaikutusta kuin Selkälän mökki. Se, missä ei ollut sähköä, sisävessaa eikä juoksevaa vettä, paitsi järveltä sangolla mökille ja saunalle. Niiden sijaan tarjolla olivat mielettömät näkymät Päijänteelle, lämpimät päivät ja yöt, sauna, hiljaisuus, kiireetön viikko, ajaton aika.
Kun huomasin alkuvuodesta, että Kotaniemi on vuokrattavissa, varasin Selkälän heti. Lahtelassa ja Kärkelässä on oma tunnelmansa, mutta Selkälässä se on jotenkin aidoin ja levollisin.
Oli ihana tulla takaisin kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta tällä kertaa matkassa ja ajatuksissa on mukana tummiakin sävyjä. Toinen brittiystävistäni on sairastunut vakavasti. Pahimmassa tapauksessa jäljellä on enää kuukausia, parhaassa vuosia, vielä emme tiedä. Toivon, että hekin olisivat täällä. Ajatuksissani he ovat.
Päivän viestittely mökillä päättyi tuttuun toiveeseen: ”I think it is safe to say, we both wish, we were there in Finland with you. Kotaniemi was nothing we expected, it was sooooooo much more.”
Paula Nikula
