Pääkuva: Anssi Koskinen on tutustunut Kotaniemen maisemiin myös ilmatäytteisestä kajakista käsin.
Aivan kuten toveri Silvast kirjoitti tämän juttusarjan neljännessä osassa, minäkään en oikein muista, milloin ensi kertaa päädyin Kotaniemeen. Panen paremmaksi, kun en edes muista, miten ja kenen kanssa sinne saavuin.
Olin joka tapauksessa opiskellut journalistiikkaa jo usean vuoden ajan ja toiminut avustajana Keskisuomalaisessa, joten Kotaniemi-puheilta en ollut välttynyt. Tiesin paikasta, mutta autottomalle opiskelijalle se oli hieman hankalasti saavutettava.
Todennäköisesti minut ylipuhuttiin mukaan joihinkin kevät- tai syystalkoisiin vuoden 2005 paikkeilla. En varmaan katunut, koska olen tullut takaisin eri porukoissa ja eri vuodenaikoina lukemattomia kertoja, yleensä pari, kolme kertaa vuodessa.
Alkuvuosina Kotaniemi oli minulle nimenomaan Lahtela. Auto jätettiin yläparkkiin, koska siihen tie päättyi. Se näytti metsäautotien kääntöpaikalta. Mökkirosvojen lannistamiseksi, joku selitti. Tarkkasilmäinen havaitsi kapean metsäpolun pään, joka katosi jyrkkään alamäkeen. Päijänteestä saattoi nähdä puiden välistä pilkahduksen, kun samosi huussin ohi Lahtelan terassille kantaen viikonlopun eväitä ja tarvikkeita. Sitten tehtiin toinen hakureissu ja ehkä kolmas.
Liikenneinfra on muuttunut, ja varmasti parempaan suuntaan. Vaikka jotain tuosta erämaan tunnelmasta on samalla menetetty. Nyt voi karauttaa komeasti pihaan asti, mutta talvimökkeilyn ystävälle tämä on ansa: kerran piti pyytää naapurin traktorimies vetoavuksi, kun jäin jumiin kevätliukkailla. Etuperin mäkeen jäi heti sutimaan, ja peruuttamalla pääsi melkein, mutta vain melkein ylös asti. Kesämökkeilijöillekin suosittelen muuten mäen peruuttamista ylös; näin ei ruoviteta tietä pilalle.
Kotaniemessä minua on aina viehättänyt alkukantaisuus, mahdollisuus paeta kaupunkiarkea. On varmaan siunaus, että lapsuuden perheellä ei ollut mökkiä, ja asuimme rivitalossa: en ole kyllästynyt veden ja puiden kantamiseen. Ne edustavat eksotiikkaa ja zen-henkistä uppoutumista fyysiseen tekemiseen ja olemiseen. Jollekin toiselle ne tuovat mieleen lapsuuden pakkolomailun työleirillä.
Kun entisten työtoverien kanssa varaamme Lahtelan keväthankien sulaessa tai syyspimeiden hiipiessä, olen ensimmäisenä paikalla. On mukavaa viritellä tulet saunaan ja tupaan, kantaa ämpäritolkulla vettä ja istua sitten alas hiljaiselle vuonolle katsellen. Nautin noista yksinäisistä hetkistä, jotka eivät tunnu yksinäisiltä. Silloin tietää, että pian toverit saapuvat lämpimään torppaan, ja kippistellään.
Viime vuosina olemme yrittäneet keksiä muitakin kuin nestemäisiä ajanvietteitä. Kerran hölkkäsimme alkajaisiksi Kotalahdentien päästä päähän ja totesimme nousut varsin raskaiksi. Ideoin jopa Kotaniemi-kisan, jossa edettäisiin jalkaisin Lahtelasta Vaherin satamaan ja sieltä kajakeilla ja muilla vesivälineillä Lahtelaan. Tätä ei ole koskaan käytännössä toteutettu. Ehkäpä heitän nyt haasteen nuorisolle!
Eniten olen mökkeillyt vaimon, koiriemme ja vaihtuvien vierailijoiden kanssa. Kerran vietettiin jopa jouluaattoa Kotaniemessä siskon ja tämän miesystävän kanssa. Lämpötila oli lähellä kymmentä plus-astetta ja päätimme, että rekiajelun sijasta teemme souturetken Vaherin satamaan. En muista, helkkyivätkö kulkuset mennessämme, mutta viemisinä oli lahjojen sijasta roskapussi.
Toisella, kesäisemmällä souturetkellä mukana oli vanha koiramme Taavi. Yks kaks se muuttui aivan rauhattomaksi ja näytti harkitsevan hyppyä veteen uidakseen Kotaniemen kärkeen. Se oli poikkeuksellista, koska Taavi inhosi vettä ja uimista. Vastaus outoon käytökseen tuli muutaman minuutin kuluttua. Läntinen taivas tummui, ja kylmää syöksyvirtausta seurasi väkevä ukkosrintama. Meille tuli kiire, mutta eläimen aistit tuli havaittua tarkoiksi.
Ilmatäytteisten kajakkien hankkiminen on avannut vesireittejä uudella tavalla. Taivassaloa emme ole vielä tohtineet kiertää, mutta Kukkaron ympäri mentiin kerran, ja kenties hieman kevyin eväin ja evästyksin. Niin, eväitä ei ollut mukana lainkaan, ja vettäkin vain puoli litraa per henki.
Saunaan pantiin pesällinen puuta lähtiessä; on sitten mukava löytytellä palatessa. Kukkaron kierto osoittautui vaivalloisemmaksi kuin karttaa pikavilkaisemalla ymmärrettiin. Juomavesi loppui puolimatkassa, ja paluu tehtiin reippaaseen vastatuuleen. Sai meloa rivakasti, jotta pysyi edes paikallaan. Harkitsimme rantautumista ja kävelemistä mökille, mutta jollain sinnillä jatkoimme perille. Aikaa oli mennyt monta tuntia, ja sauna oli jäähtynyt. Mutta tulihan tämäkin tehtyä!
Samanlaisia hölmönhommia olen harrastanut keväthangilla, kun olen päättänyt käydä avannossa. Jääsahaa ei Kotaniemestä taida löytyä, ainakaan en ole löytänyt, joten pulahdusreikä tehdään kairalla ja tuuralla puolimetriseen jäähän. Perjantai-iltapäivänä kun aloittaa, niin lauantaina saattaa olla valmista. Pari pulahdusta ennen kotiinlähtöä, ja tulihan tämäkin tehtyä!
Joku on sanonut, että määränpäätä tärkeämpää on matka.
Anssi Koskinen