Kuva: Au Pair -yhtye ja pulla ovat saapuneet Selkälään. Ryhmäkuvassa Jani Pietikäinen (edessä vas.), bändin basisti ja pullan leiponut Antti Siukola, Matti Tulla, Juha Mäkinen, laulaja Tomi Tuomaala ja rumpali Sami Valkonen. Kuvan otti kitaristi Esa Koski.
Vuodet 2002–12 olivat sikäli hyvää aikaa olla olemassa, että silloin oli olemassa myös jyväskyläläinen rockyhtye Au Pair. Voisin kirjoittaa yhtyeestä pidemminkin, mutta tiivistetään sen merkitys tässä yhteydessä presidentilliseen kolmeen pointtiin:
1. Au Pair oli omassa lajissaan (aggressiivinen, kieroutuneen älykäs ja katarttinen metakointi) maailman paras.
2. Tasan 50 prosenttia yhtyeen jäsenistä on tehnyt pitkän työuran sanomalehti Keskisuomalaisen palveluksessa, mikä saattaa selittää tarvetta aggressiiviselle jne. metakoinnille.
3. Tasan 100 prosenttia yhtyeen jäsenistä on vallan oivallisia ihmislajin edustajia, mikä ei ole mikään itsestäänselvyys rock-musikanteista tai journalisteista puhuttaessa. Tai ihmisistä ylipäänsä.
Vuonna 2012 Au Pair ilmoitti lopettavansa ja soitti hienon jäähyväiskeikan. Seuraavan vuoden puolella yhtye julkaisi sitten vielä jälkijättöisesti viimeisen levynsä. Ennakkotilaajille oli tarjolla erikoistarjous: pelkkä levy maksoi 15 euroa, mutta 150 eurolla oli mahdollista saada levy kotiinkuljetuksena minne tahansa Keski-Suomen maakunnan alueella. Konseptiin kuului, että yhtye tuo levyn lisäksi mukanaan pullaa ja esittää ”jonkin kappaleen jollakin tavalla”.
Päätin tarttua tarjoukseen, mutta koska minulla ei tuolloin enää ollut kotia Keski-Suomessa – ja koska en halunnut päästää Au Pairin herroja liian helpolla – vaadin kotiinkuljetuksen suoritettavaksi Kotaniemeen.
Asia vaati hieman aikataulutusta ja säätöä, mutta niin vain kävi, että eräänä huhtikuun lopun lauantaina Selkälän mökissä oli koolla Au Pairin nelikko, minä ja pari yhteistä ystävää. Lahtelassa olisi ollut seitsemälle hengelle vähän paremmin tilaa, mutta sen oli joku muu jo varannut.
Eiväthän Au Pairit tietenkään Kotaniemeen ryhtyneet soittimia roudaamaan, joten se ”jokin kappale jollakin tavalla” taisi tarkoittaa suurin piirtein sitä, että Tuomaalan Tomi kertoi sadun, ja yhtyeen muilla jäsenillä oli jonkinlainen performatiivinen rooli. Ehkä. En muista enää. Pulla syötiin, sen muistan.
KSJ- ja Kotaniemi-näkökulmasta tähän tarinaan voi lisätä vielä sellaisen huomion, että vaikka muutin Jyväskylästä pois jo vuonna 2009, roikuin KSJ:n jäsenenä vielä lähes kymmenen vuotta.
Kyse oli osin tietoisesta identiteettipoliittisesta valinnasta: olen elänyt ensimmäiset 32 vuottani Jyväskylässä, koen sen yhä vahvasti kotikaupungikseni ja aina toisinaan haikailen sinne takaisin. Toinen syy KSJ-jäsenyyden venyttämiseen oli Kotaniemi, jonka olin erinäisillä reissuilla todennut mukavaksi paikaksi ja jossa kuvittelin käyväni vielä Helsingistä käsin.
No, eipä siellä lopulta kovin montaa kertaa tullut käytyä, ja lopulta siirsin nimeni Helsingin seudun journalistien kirjoihin. Työurastani on vakituisesta valtion virasta irtisanoutumisen jälkeen muodostunut pätkätöiden, apurahakirjailijuuden ja työttömyyden tilkkutäkki. Viimeisimpänä käänteenä olen päätynyt korporaatioviestinnän syvään päätyyn; onneksi sentään vain määräaikaiseen pestiin.
Au Pair puolestaan on 2020-luvulla herätellyt itseään henkiin akustisempana versiona nimellä Rütmi-sepot. Se on muuten tosi, tosi, tosi, tosi, tosi, tosi, tosi tyhmä nimi. Ja miksi vaihtaa nimeä? Eihän Jeesuskaan ryhtynyt kuolleista noustuaan miksikään sepoksi.
Jos tieni vielä joskus käy Kotaniemeen, niin saatanpa kaikkien maailman journalistien ja viestintäihmisten kunniaksi hyräillä Au Pairin Juhlat-kappaletta (joka sinänsä soveltuu huonosti hyräiltäväksi):
Puhun asioista joita en käsitä
Kirjoitan sanoja joita en ymmärrä
Koko elämäni turhaan yrittänyt olla jotain
Juha Mäkinen