Pääkuva: Jaana Siljamäki ja Laila-tytär Kärkelän terassilla. KUVAT: Jaana Siljamäen kotialbumi
Tajuan oikeastaan välittömästi suostuttuani kirjoittamaan tähän juttusarjaan, että en ole ihminen, jolta kannattaa kysyä mitään menneisyyden tapahtumia, sillä muistan erittäin huonosti merkittäviäkään käännekohtia elämästäni. Sen sijaan aivoni ovat säilöneet menneisyydestä kaikenlaisia merkityksettömiä detaljeja kuten sen, että Jämsässä on todella paljon liikenneympyröitä. Tai sen kieltämättä ikimuistoisen turistikohteen Kotaniemen liepeillä: hirvifarmin, jossa hirvet oli nimetty vanhojen iskelmälaulajien mukaan. Todetaan siis heti alkuun, että anekdootit, henkilöt ja sijainnit saattavat olla sinne päin.
Se ei ole kuitenkaan valemuisto, että Kotaniemi oli minulle pitkään tärkeä paikka. Asuessani Jyväskylässä, ollessani vielä Keski-Suomen Journalistien jäsen ja jopa muutaman vuoden yhden mökeistä eli Kärkelän emäntä, tuli Kotaniemessä vietettyä paljon aikaa – asian voinee tarkistaa vaikka niistä vieraskirjoista. Muistan, että sellaiseen piti aina ennen kotiinlähtöä muistaa todistaa olleensa.
Etenkin Kärkelän puitteet ja tunnelma tuntuivat itselle sopivilta. Sieltä korkealta kalliolta katseltu Päijänne oli jokseenkin käsittämätön näky ihmiselle, jonka kokemus vesistöistä rajoittui kotipihan vähän normaalia leveämpään, naapurin sikalan rikastuttamaan laskuojaan. Edellä mainitusta syystä käsitykseni mökkeilystä perustui muutamiin päiviin isän serkun mökillä Orivedellä, mutta sain jo silloin lähtemättömästi homman hohdokkuudesta kiinni.
Niinpä suostuin salaa innoissani ja näkyvästi pakokauhuissani Kärkelän emännäksi, kun sitä tehtävää ansiokkaasti varmaan vuosikymmenen ellei enemmän – en muista – hoitanut Jarkko Mänttäri oli väsähtänyt hommaan. Yritin näyttää siltä, että ymmärrän jotain sellaisista asioista kuin suotovesiputki ja erilaisten tulisijojen toimintaperiaatteet, kun mökkeilyn Grand Old Manit, mainittu Mänttäri ja Ilkka Pietarinen Lahtelan isäntänä, minulle niistä kapulanvaihdossa kärsivällisesti ja intensiivisessä katsekontaktissa selostivat. Lähinnä ymmärsin, että mainitunkaltaisten asioiden kanssa voi myös merkittävästi mokata.
Väittäisin kuitenkin, että emännyyteni ajalle osui ainakin yksi uroteko, eli kuumavesipataan investointi (Luoja, miltä tämäkin kuulostaa). Kuten kaikki muistavat, Kärkelässä tiskaaminen oli mallia perseestä, koska siellä oltiin eilen lämmitetyn saunan kädenlämpöistä vähän kuumemman veden varassa. Lisäksi vettä saattoi keittää kaasuhellalla, mikä aiheutti aina epämääräistä syyllisyyttä.
Tosin varsinaisen urakan eli padan roudaamisen hoitivat tietysti Kotaniemen aktiivimiehet. Itse lähinnä siunailin laiturilla, kun se satojen kilojen painoinen valurautamötikkä jouduttiin Kärkelän pitkän ja kivisen kinttupolun vuoksi tuomaan veneellä kohteeseen. Mutta siellä se kallion päällä lienee vielä tänäkin päivänä, tehden kaikkien mökkitiskaajien elämästä elämisen arvoista.
Sivumennen sanoen, olin ehkä jos en nyt ensimmäinen nainen, niin ainakin ensimmäinen alle 50-vuotias mökkiemäntä hetkeen, tai ikinä. Silloin oli muutenkin käynnissä jonkinlainen sukupolvenvaihdos Keski-Suomen Journalistien hallitusta myöten. Siitä kunnia kuuluu kyllä silloiselle puolisolleni Jarno Liskille, joka oli ja on itseäni ekstrovertimpi verkostoituja. Hän masinoi niin hallitusvastuisiin kuin mökkitalkoisiinkin myös journalistiopiskelijoita; pitkälti ne samat hahmot, jotka viihtyivät kanssamme myös Ylä-Ruthilla ja Vakiopaineessa. Uutta verta pakkiin, yhtä kaikki. Ajatuksena tietysti se, että jos uusia käyttäjiä ei saada, koko Kotaniemeä ei ehkä kohta enää tarvita.
Kun sitten itse väistyin mökkiemännyydestä, värväsin hommaan kurssikaverin ja ikätoveri Anssi Koskisen, joka muistaakseni jakoi samankaltaisen kokemuksen kädettömyydestä kaikenlaisten suotovesiputkihommeleiden suhteen. Otettuaan haasteen vastaan hän hoiti hommaa sitten menestyksekkäästi hyvän tovin.
Yhden hetken muistan Kotaniemestä kuitenkin oleellisilta osiltaan täysin. Sinä iltana oli harvinainen auringonlasku, puoli taivasta aivan tulessa.
Minulla oli ollut pidempään outoja tuntemuksia. Siksi olin nyt Lahtelan puuceessä ja katselin kännykän valossa valkoista, muovista tikkua. Ja sen näytöllä kahta päättäväistä, vastaansanomatonta viivaa.
Minussa asui toinenkin pieni mökkeilijä.
Jaana Siljamäki