Pääkuva: Mika-Matti ja Kari Taskinen valmistivat Kärkelässä päivällistä Päijänteestä nostetuista ahvenista. Kuva: Johanna Latvala
Ensimmäisellä kerralla usko meinasi loppua Vaherin lumisilla teillä liukastellessa. Tuntui, että olin ajanut Himokselta loputtomasti yhä kapenevia teitä, mutta mitään mökkeihin viittaavaakaan ei ollut näköpiirissä. Tuolloin muistaakseni alkuvuodesta 2013 olin matkalla opiskelijaporukan illanviettoon, jonne lopulta päädyin vaihdettuani rohkaisevan puhelun mökille jo saapuneen autokunnan kanssa. Ilta oli oikein hauska, mutta tuskin olisin tuolloin uskonut, että yksi illanviettoon osallistuneista opiskelijakavereista olisi tuleva vaimoni, ja Kotaniemeen mutkittelevat hiekkatiet tulisivat meille myöhemmin hyvinkin tutuiksi. Saatikka sitä, että ne tulisivat vielä tutummiksi vanhemmilleni.
Vanhempani eivät koskaan omistaneet mökkiä. Lapsuuteni kesät kuluivat sukulaisten lomapaikoissa tai vuokramökeissä, mutta rakkaimmaksi minulle muodostui isoäitini vaatimaton kalastajamaja Tampereen Pyhäjärvessä sijaitsevassa saaressa. Sähköttömällä ja vedettömällä mökillä vietetyt kesälomat opettivat minulle, Playstation-sukupolven edustajalle, luontotaitoja ja mökkiarkeen kuuluvia askareita. Harmillisesti kukaan ei ollut muistanut hoitaa hökkelin lupapuolta kuntoon rakennusvaiheessa. Ollessani teini-ikäinen jäin vaille kesäpaikkaa, kun isoäitini mökki määrättiin purettavaksi.
Ehkä mökkeilytottumusteni vuoksi ihastuin erityisesti Kärkelään ensisilmäyksellä. Paikka viehättää luonnollaan ja ällistyttää maisemillaan, ei niinkään sillä, että se olisi ahdettu täyteen nykyajan vimpeleitä. Joskaan ei käy kiistäminen, etteikö kaasujääkaapilla asioiminen olisi mukavampaa kuin maakellarilla möyryäminen. Yhtä kaikki, on osa nautintoa päästä istumatyöstä luonnon helmaan puuhastelemaan, on se sitten polttopuiden tekoa, vedenkantoa tai tulisijojen lämmittämistä. Sellaisia hommia, etteikö toimien lomassa ennättäisi tuijotella korkeilta kallioilta horisonttiin ja katsoa luonnon kauneutta silmiin.
Jossakin vaiheessa orastavaa Kotaniemi-tarinaani tuli todetuksi, että mökkien grillipaikat ovat käyttöikänsä päässä ja että ne tarvitsisi uusia. Arvelin, että muurarina työuransa tehnyt isäni Kari Taskinen voisi innostua urakasta, semminkin kun korvaus maksettiin ahkeralle kalamiehelle mökkivuorokausina. Kun yhteys Keski-Suomen Journalistien ja isäni välille oli luotu, se kesti hänen elämänsä loppuun asti. Siinä määrin isäni mökeillä hääräsi, että taisipa hän saada harvinaisen kunnian toimia Kärkelän isäntänä vailla journalistista työkokemusta tai KSJ:n jäsenyyttä.
Isäni sai Kotaniemestä lomapaikan, jota hänellä itsellään ei koskaan ollut. Oli ollut vaihtuvia vuokramökkejä, jollainen toki Kärkeläkin oli, mutta mökin puuhamiehenä hänen ei enää tarvinnut etsiä toista lomakohdetta. Eläkepäivien harrastuksena hän tykkäsi suunnitella, miten mökkiä ja sen ympäristöä voisi kehittää vielä paremmin toimivaksi. Jälkikäteen olen miettinyt, että Kotaniemeen keikkahommiin yhyttäminen lienee paras lahja, jonka pystyin isälleni koskaan antamaan.
Oma elämäni oli vakiintunut Jyväskylän opiskeluvuosien jälkeen Helsinkiin, ja olisi hyvin voinut käydä niin, että Kotaniemi olisi jäänyt lyhyeksi sivuviitteeksi elämässäni. Sen sijaan vanhempieni lomailu Kotaniemessä toi minut ja perheeni kerta toisensa jälkeen takaisin Keski-Suomeen. Niinpä Kotaniemi-altistukseni jatkui, kunnes saattoi todeta, että se vakiintui minunkin perheeni kesäpaikaksi. Se on paikka, jossa esikoiseni sai ensimmäisen kalansa, söi ensimmäisen muurinpohjalettunsa, näki ensimmäisen sudenkorentonsa ja sairasti ensimmäisen vatsatautinsa ilmeisesti sen seurauksena, että polskiessa tuli hörpittyä turhan runsaanlaisesti Päijänteen vettä.
Kotaniemi-viikkoon muodostui rakenne: se alkaa käynnillä Elosen tehtaanmyymälässä ja sisältää lähialueelle suuntautuvan päiväretken ravintolakäynteineen. Usein loppuviikkoa kohti olemme saaneet seuraa joko sukulaisista tai ystävistä.
Kotaniemi on myös ollut tärkeä kaupunkiarkemme huoltovarmuuden kannalta, jos laajalti viljeltyä sanaa sopii käyttää. Olemme jo vuosia voineet nauttia Kotaniemen mustikoista ja vadelmista aamupalapöydässä. Haluaisinpa voida sanoa, että myös sienipiiraitamme maustavat keskisuomalaiset sienet. Toistaiseksi olemme joutuneet hienoista kateutta ja epäuskoa tuntien lukemaan toisten mökkeilijöiden kirjauksia valtaisista sienisadoista vieraskirjasta.
Kaksi vuotta sitten kevättalvella isäni vointi alkoi parantumattoman syövän vuoksi ailahdella. Hyviä päiviä seurasivat aallonpohjat, joista vointi taas koheni. Hyvinä hetkinä suunniteltiin tulevaisuutta, esimerkiksi kesän menoja. Heinäkuulta valittiin viikonloppu, jonka äitini ja isäni viettäisivät Kärkelässä. Tuossa vaiheessa isäni ei enää hyvinä päivinäänkään edennyt erityisen gasellimaisesti, joten tohdin kysyä käytännön asioista, kuten mökin juurakkoisilla poluilla kulkemisesta. Isäni pääsikin leveilemään esimerkiksi Kärkelään hankitulla vesipumpulla ja tiskipisteellä, jotka helpottaisivat elämää.
Suunnitelma oli siis osapuilleen selvä, mutta heinäkuun saavuttua isä ei ollut enää paikalla suunnitelmaa toteuttamassa. Isäni kuolemaa seuranneen kesän jälkeen emme ole käyneet Kotaniemessä. Olen miettinyt, oliko Kari Taskinen se liima, joka minut kiinnitti Kotaniemeen samalla tavalla kuin minä aiemmin kiinnitin sinne hänet.
Toki tässä on ollut kaikenlaista, mitä perhekunnan kasvaminen nelihenkiseksi nyt tuokaan tullessaan. Uskoisin, että jos Kotaniemessä yhä päivystäisi kaksi mökkeilevää isovanhempaa, olisi se meille luonnollisempi tukikohta. Akuuteimman pikkulapsiajan tuoman mukavuudenhalun väistyttyä odotan kuitenkin, että saan vielä mahdollisuuden samoilla Kotaniemen metsissä nykyisellä Etelä-Suomen metsissä teroitetulla sienivaistollani. Ja mainita vieraskirjassa, kuinka sieniä tuuheanaan metsät ovat.
Mika-Matti Taskinen
